keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pieni kerholainen


Puoli yhdeksän jälkeen esikoiseni selässä oli Autot-reppu, jonka sisällä eväsrasia sekä juomapullo, myös tärkeät Lentsikat-kerhopopot oli mukana. Hän piti kädestäni kiinni koko matkan kerholle ja kertoi kuinka hän on menossä päiväkerhoon, jonne äiti ei saa tulla sillä äiti menee jumppaamaan. Sama innostus kerhosta jatkui kun sinne pojan kanssa päästiin ja viisi yli yhdeksän poistuin pusujen, ja heippojen saattelemana salikassi olallani kohti lähisalia. Sinne hän jäi leikkimään yhdessä kymmenen muun lapsen kanssa, samalla kun haikeana kävelen yhä kaueammas kerhopaikasta, tippa silmäkulmassa.

Yli-innokkaana äitinä olin tietenkin jo varttia vaille yksitoista odottelemassa kerhon lähellä että koska kehtaan sisälle mennä. Viisi vaille uskaltauduin eteiseen ja hetken päästä ovien takaa tuli iloinen poika joka heti ensimmäisenä sanoi, että oli kiva päiväkerho reissu. Kaikki eväät oli syöty ja ohjaaja kertoi ylpeälle äidille kuinka reippaasti ja upeasti Leon ensimmäinen kerhopäivä meni.

Onnistuneen päivän jälkeen odotan perjantaita, jolloin Leo menee toisen kerran kerhoon, silloin kolmeksi tunniksi. Kaksi kertaa viikossa saatan esikoiseni kerhoon ja nautin muutaman tunnin hetkestä kuopukseni kanssa. Tämä pehmeä lasku on hyvä aloitus vuoden päästä siintävää päiväkoti uraa ajatellen. En edes halua kuvitella miten haikeana silloin olen, etenkin kun saatettavia on kaksi ja päiviä viisi. Onneksi siihen on kuitenkin vielä aikaa.

Mukavaa keskiviikkoa<3! Miten muiden pienten kerhopäivät ovat menneet?

maanantai 11. elokuuta 2014

Pyssy leluna?

Taannoin keväällä esikoiseni oppi sanomaan keppi kädessä pampam. Tämä oli allekirjoittaneelle vielä ihan hyvä, vaikka en riemuissani ollut kun mummi sanoi tämän opettaneensa pojalle. Pitäähän pojan leikkiä pyssyillä, muistan kuulleeni. En sulattanut ollenkaan sitä ajatusta, että poikien pitäisi leikkiä pyssyillä. Se on sama kun väkisin yrittäisin saada Avan innostumaan barbeista, vain koska hän on tyttö ja tyttöjen pitäisi leikkiä barbeilla. Barbit ovat tosin hieman lievä vertaus pyssyihin, mutta kuitenkin. Ajattelin kuitenkin, että niin kauan kuin Leolle kelpaa se että hän osoittelee puita kepillä, niin asia on ihan fine. Kuitenkin, lauantaina ollessamme lasten serkkujen luona kylässä löysi poika serkkupoikansa lelujen joukosta kaksi asetta, tai pehmeämmin sanottuna leikkipyssyä. Nämä kaksi hän halusi ottaa puistoon mukaan ja serkkupoika lupasi, että Leo saa ottaa ne ulos mukaan enkä enään siinä vaiheessa alkanut vääntämään kättä leikkipyssyjen mukana olosta.

Sunnuntai aamuna istuessamme aamupala pöydässä, sanoin Miehelleni että niin kauan kuin omaan päätösvallan tässä perheessä niin Leo ei tule saamaan kotiin yhtään leikkipyssyä. Leikkipyssyä, millä hän voisi osoitella muita ja huudella pampam, ei missään nimessä. Tästä luonnollisesti kävimme kädenvääntöä ja voin väittää yhtä, että olen tästä asiasta Mieheni kanssa täysin erimieltä. Puhuin leikkipyssy vastaisuudestani myös ystäväni kanssa, joka luonnollisesti ymmärsi näkökantani. Samaisena päivänä jolloin julistin, että lapseni ei tule koskaan leikkimään leikkipyssyillä, niin anoppini kantaa sellaisen kotiimme.

Nyt sitten pojallani on oma leikkipyssy, jolla saa ampua vain ja ainoastaan vaatekaapin ovessa olevaan maalitauluun. Sen verran natsimutsi olen tässä asiassa, että vaikka leikkipyssy on tällä hetkellä hyvin rakas pojalleni, niin sitä ei oteta ulos mukaan eikä sillä saa osoittaa ketään. Leikkipyssy kuuluu ainoastaan vaatekaapin ovea vasten. Piste.

Ymmärrän sen, että leikkipyssy itsessään on hyvin harmiton väline mutta pointti on se, että miksi pitäisi opetella ampumaan muita? Tästä ajatuksesta päästään peleihin ja erityisesti peleihin jossa tapetaan muita. En ymmärrä mitä järkeä on pelissä jossa varastetaan autoja ja ammutaan ihmisiä. Tai pelejä ylipäätänsä jossa aseet paukkuu ja verta lentää. Tuohtuneella kukkahattu tädillä on viisi vuotta nuorempi pikkuveli, joka pelasi kyllä näitä pelejä mutta vasta ylä-asteella. Hänen kohdallaan en ole kokenut, että autojen varastaminen ja muiden ampuminen peleissä olisi tehnyt hänestä massamurhaajaa. Mutta siltin. En näe näissä peleissä mitään positiivista, en sitten yhtään mitään.

Kuinka kehittävää se oikeasti on lapsen kannalta, että hän oppii kolmevuotiaana leikkimään pyssyillä tai että ala-aste ikäisenä peleillä tapetaan toisia? Toki esikoiselleni tulee varmasti tarhassa eteen pyssyleikit, sillä joka paikassa en voi olla estämässä lapseni tekemisiä, ja päiväkodissa kuten koulussakin lapsi tuppaa kulkemaan virran mukana. Virran mukana hän menee ehkä pyssyleikiessä, mutta vastavirtaan hän tulee menemään mitä tulee peleihin joissa tapetaan muita. Niin kauan kuin voin vaikuttaa, niin lapseni ei tule saamaan talouteemme pelejä joissa veri lentää ja opetelleen muiden ampumista. Voi olla, että Leo ei edes tule vaatimaan näitä pelejä osakseen ja se olisi vaan hyvä. Voi myös olla, että tulen käymään tahtojen taistelua poikani kanssa kyseisten pelien osalta, mutta siihen taisteluun valmistaudutaan vasta sitten jos hän rupee näitä pelejä pleikkariinsa vaatimaan.

Pyssyleikkeihin riittää maalitauluksi vaatekaapin ovi ja tulevaisuuden pelaamista ajatellen pleikkarille riittää Super Mario jossa vastustajana toimiva tykinkuula voitetaan peppuhypyllä, ei aseella tappaen.

Miten on - Saako sinun lapsesi leikkiä pyssyleikkejä ja millä säännöillä?

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Yhdentoista vuoden ystävyys

Usein vaalitaan parisuhteita ja muistetaan mainita niiden pitkistä kestoista, mutta meidän pitäisi muistaa myös vaalia pitkää ystävyyttä. On nimittäin rikkaus, että neljätoista vuotiaana, kevät lukukaudella alkanut ystävyys on vielä voimissaan tänäkin päivänä. Tänä iltana mun piti täytellä vauvakirjoja ja merkata sinne, että Ava otti ensimmäiset tuettomat kävely askeleensa maanantaina ja on siitä asti kävellyt pieniä matkoja hymyssä suin. Vauvakirjan täytön sijaan soin hetken ajatuksen pitkä aikaiselle ystävyydelle.


Kuvissa esiintyy kaksi hehkeää viisitoista vuotiasta pimatsua ;D

Hän on ystävä, joka tuli kuusitoista kesäisenä oveni taakse kun oli ollut ensimmäistä kertaa poikaystävänsä luona yötä.

Hän on ystävä, jonka kanssa samaisena vuonna pidettiin ensimmäiset kotipippalot.

Hän on ystävä, jonka kanssa juhlittiin ihan liian rankasti peruskoulun päättäjäisiä.

Hän on ystävä, jonka luona huijasin olevani yötä vaikka todellisuudessa oli salaa nykyisen aviomieheni luona.

Hän on ystävä, joka tiesi jokaisen teinivuosieni ihastukset.

Hän on ystävä, jonka kanssa lintsattiin monet kerrat koulusta.

Hän on ystävä, joka seisoi rinnallani kun kuusitoista vuotiaana koin tuskan kävellessäni elämäni ensimmäiseen (ja toivottavasti!) viimeiseen oikeudenkäyntiin.

Hän on ystävä, jonka kanssa ollaan kasvettu musta hiuksisista teineistä blondeiksi aikuisiksi.

Hän on ystävä, jolle voin puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Hän on ystävä, jolle olen pystynyt itkemään suruni ja nauramaan iloni.

Hän on ystävä, joka näkee jo ilmeestäni mitä on mielessä.

Hän on ystävä, jonka kanssa ollaan valvottu monet perjantait kahteen, lasten nukkuessa viereisissä huoneissa, nauraen ja tyttöjen juttuja höpisten.

Hän on ystävä, jolle voi soittaa jos jotain on sydämellä.

Hän on ystävä, jolle pystyn rehellisesti ja aidosti puhumaan viime elokuisesta, parisuhdettamme rankalla kädellä kohdelleesta tapahtuneesta.

Hän on ystävä, jonka kanssa voi jakaa rakkauden rypyt ja perhosen tunteet.

Hän on ystävä, jota Leo kunnioittaa ja arvostaa.

Hän on ystävä, jonka syliin Ava aina haluaa.

Hän on ystävä, joka huolehtii, komentaa ja halii lapsiani täydellä sydämellä.

Hän on ystävä, jolle voi aukaista oven vaikka kodissa vallitsisi kaaos.

Hän on ystävä, joka kuuntelee, auttaa ja tukee. Ystävä joka seisoo rinnalla vaikka mikä olisi.

Hän on ystävä, jota arvostan ja kunnioitan, ystävä jota puolustan aina ja ikuisesti.

Hän on ystävä, jonka kanssa vietimme Leon synnyttyä parin vuoden hiljaiselon yhteydenpidossa ja siitä huolimatta jatkettiin alkukeväästä siitä mihin viimeksi jäätiin.

Hän on ystävä, jota kuuntelen ja ystävä ketä tuen, ja ystävä kenen olkapäänä olen aina kun tilanne sen vaatii.

Hän on ystävä, joka sanoo asiat suoraan, kaunistelematta ja joka monesti järjen äänenä on tunteellisen ystävänsä rinnalla se joka on oikeassa.

Hän on ystävä, jonka kanssa ollaan tunnettu toisemme yksitoista vuotta ja jonka kanssa ollaan yhä kuin paita ja peppu. Ystävä, jonka kanssa meillä on vielä monet vuoden edessä. 

Arvostan, kunnioitan, kiitän ja vaalin pitkäaikaista ystävyyttämme, sillä ei ole itsestäänselvyys omistaa yhtä rakasta ja tärkeää ystävyyssuhdetta kuin mitä meillä on takana.

ps. Hän on myös ystävä, joka ei koskaan ole pitänyt ihastuksistani. Ei edes pitänyt Miehestäni silloin kun silmäni häneen iskin, mutta kuinka ollakkaan, sain ystäväni pitämään teinivuosien poikaystävästäni, nykyisestä aviomiehestäni.

Kauniita unia<3!