tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ei kiitos kolmannelle

Lapsiluku nousi taas viime mökkireissulla, puoli vitsillä tosin, esiin kun ensiksi Mieheni heittää suuremman luokan vitsin kolmannesta vauvasta ja sen jälkeen nälkääni valitellessa Mieheni veli heittää ilmoille sanan paksuna. Kumpaankin, niin kuin jokaiseen joka heittää ilmoille ajatuksen kolmannesta lapsesta, vastaan unen näet. Niin kauan kuin ehkäisynä toimiva kierukka pelaa ja järkeni on mukana, niin kaksi lasta on mitä mainion lapsiluku, ainakin meidän perheelle. Kannatusta tälle ajatukselle sain onneksi anopiltani, joka lapsenlapsiaan rakastavana ja kolmen lapsen äitinä oli sitä mieltä myös, että kaksi on loistava luku.

Leon ollessa alle kymmenkuinen istuin läheisen lammen puiston penkillä ja kuuntelin ystävääni, joka jäi murehtimaan kahden lapsen äitinä lasten pienestä ikäerosta ja sen tuomista huonoista puolista. Kuunnellessani surkuttelua unettomista öistä, kahdesta vaipatettavasta ja ruokittavasta, isomman lapsen pakonomaisesta harppauksesta isosiskon saappaisiin, jonka seurauksena uhmatuhma kasvoi uusiin ulottuvuuksiin ja pahuuden teot lisääntyivät, päätin asioista sen enempää tietämättömänä että meille ei tule toista moneen vuoteen. Moneen vuoteen, ajatukseni piti sisällään viisi vuotta enkä osannut siinä istuessani kuvitella, että vuoden päästä tästä kirkkoon kuulutetusta ajatuksestani olisin kahden ihanan lapsen äiti. Nimittäin noin neljä kuukautta tästä ajatuksen virrasta aloin Mieheni kanssa lämpenemään toiselle vauvalle ja niin jätin e-pillerit pois, ja valmistauduin henkisesti vuoden yrittämiseen. Mutta kuten neuvolassa on sanottu, niin kroppa on yleensä toisen lapsen kohdalla valmiimpi ja näinhän se oli - kahden kierron jälkeen tärppäsi ja syysvauva teki tuloaan. Toinen lapsi. Toinen rakastettava, vaipatettava, sylitettävä ja ruokittava, toinen pieni käärö jolle riittäisi yhtä paljon rakkautta kuin ensimmäiselle lapsellemme.

Olin enemmän kuin tyytyväinen, että Ava tärppäsi heti sillä haaveena oli kahden vuoden ikäero, joka tuntui meistä sopivalta. Etenkin kun syysvauvan kasvaessa masussa Leo kasvoi ulos vaipoista, puhui lauseita ja oli suhteellisen omatoiminen. Olin kuitenkin varautunut vuoden yrittämiseen ja siihen, että lapsilla olisikin ollut kolmen vuoden ikäero - joka sekään ei varmasti olisi huono vaihtoehto. Avan synnyttyä katosi pelot rakkauden riittämisestä kahdelle ja vaipatettaviakin oli vain yksi, lisäksi monet muut ystäväni sanomat asiat tuntuivat jäävän meidän perheestä pois. Toki oli Leolla mustasukkaisuuksia aluksi, mutta kenelläpä isomman sisaruksen rooliin astuvalla ei olisi? Avan papin sanoin toisen vauvan syntymä tuntuu perheen ainukaisesta yhtä pahalta, kuin se että puoliso toisi toisen naisen kotiin. Aivan järkevältä ajatukselta tämä kuulostaa ja tämä mielessä selvittiin alun uhmista, muutamista unettomista öistä sekä arjen pyörittämisestä kahden lapsen kanssa.

(Ajatus katkesi tässä vaiheessa, sillä Ava heräsi kesken unien!)

Kaksi lasta, nyt kymmenkuinen vauva ja kaksivuotta ja yhdeksän kuukautta oleva taapero tuntuvat sopivilta, juuri sellaiselta paketilta jonka kanssa jaksan päivästä toiseen. Tukea pitkin kävelevä, kaiken tuhoava Ava sekä siskoaan sohvalle pomppimaan huokutteleva Leo tuovat päiviin paljon säpinää, rutkasti rakkautta ja pusuja, mutta myös hermojen kiristyksiä. Vaikka vauvat ovat ihania ja vastasyntyneen tuoksua on ihana nuuskutella, niin olen enemmän kuin varma että kaksi on meille täydellinen luku. Kahden kanssa jaksan hyvin ja välillä vähemmän hyvin, kahden kanssa tuntuu että aika riittää mukavasti vaikka välillä surkuttelenkin liukuhihna meininkiä ja sitä, että toinen jäisi paitsiolle. Kahdelle aikuiselle kaksi lasta tuntuu mahtavalta, kummallakin on omansa.

Kaksi lasta, kahden vuoden ikäerolla pitää allekirjoittaneen päivisin hereillä eikä lepohetkiä aina tunneta ja juuri siksi olen sitä mieltä, että kolmatta ei tule. Hermoni eikä jaksamiseni riittäisi jos nyt kolmas tulisi, sillä olen niin mukavuudenhaluinen ja tähän mukavuuteen sopii kaksi. Kaksi lasta tuntuu sellaiselta luvulta jonka jaksaa ja joille voidaan olla parhaita vanhempia. Koskaanhan ei pidä kirkkoon kuuluttaa päätöksiään, mutta juuri nyt tuntuu että voin sanoa Miehelle joka vitsillään heittää ajatuksen kolmannesta, unohda. Pian Ava kävelee ja pääsee enemmän Leon juttuihin mukaan, kohta on yöheräämiset takana (toivottavasti!!) ja vaipatkin voi jättää kauppaan luultavasti ensi kesänä. En todellakaan jaksaisi aloittaa tätä rumbaa edes viiden vuoden päästä uudelleen, en etenkään sen vuoksi että silloin minulla on eskarissa oleva kuopus ja toiselle luokalle menevä esikoinen, jotka ovat jo niin isoja että niiden kanssa voi pakata tavarat reissuun kuin reissuun, ilman että pitäneen huolehtia kakkavaippojen vaihdosta kesken moottoritien tai imetyksen tuomasta sidonnaisuudesta, joka pitää allekirjoittaneen lähellä pientään. Kaipaan tosisinaan enemmän vapautta ja kun imetyksestä vapauden saan, niin en pala halusta aloittaa sitä uudestaan vaan haluan Leon ja Avan ollessa koulussa, niin nauttia siitä hetkestä kahden koululaisen kanssa ja sen tuomasta arjesta enkä vauvarumbasta.

Lisäksi kaksi lasta sopii taloudellemme paremmin kuin kolme. Juuri ostamaamme kolmioon mahtuu sopivasti kaksi lasta, kolmannen kohdalla pitäisi muuttaa isompaan eikä kukkaro tässä kohtaan juuri aukenisi. Samassa rytäkässä pitäisi perhefarmarimme vaihtaa minibussiin ja kukkaron nyörejä entistä enemmän kiristää, sillä kolmen lapsen äitinä ei tulisi kuuloon olla kotona kolmea vuotta ainoastaan Miehen tuloilla. Summarum, kaksi on mitä täydellisin luku meille ja vieläpä kahden vuoden ikäerolla. Tämän hetkistä tilannetta en vaihtaisi pois, en edes silloin kun ystäväni alkavat vakiintumaan ja vauvakuumeilu yrittäisi tehdä tuloaan. Näin on hyvä, loistava oikeastaan. Kaksi täydellistä lasta<3

Mikä on Sinun lukusi?

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Kuvia viikonlopusta


Neljä päivää mökillä meni hujauksessa, ihan liian nopeasti. Sää suosi meitä tällä kertaa oikein urakalla ja päivien vakiovaatteena oli biksut ja tuolla hieman alle kolmevuotiaalla Autot-uikkarit ja uimarengas. Aamu kahdeksalta leiriydyttiin anopin kanssa aurinkotuoliemme kera rannan kupeeseen ja ilta kuuden maissa olimme siirtyneet, koko pihan kiertäen, mökin kulmalle. Leo nautti miesväen kanssa uimisesta sekä Isin kanssa veneilystä, Ava taasen söi kaikkea mitä käteen sai ja raivostui jos joutui vedestä pois. Viltillä hän sensijaan pysyi aloillaan, kiitos ympärillä kiertävän nurmikon johon Avaliini ei suostunut koskemaan kuin vasta viimeisenä päivänä, ja silloinkin vain parin konttaus askeleen verran.

Illat meni verannalla istuen, päivät aurinkoa ottaen ja lasten kanssa touhuten. Ei yhtään huono mökkireissu, sanoisin. Vaikka masuparkani, reiteni sekä selkäni punottaa niin kolme päivää aurigossa makaaminen oli sen arvoista. Sain jopa väriä valkosiin sääriini, joka on aika loisto juttu se.

Rentoutuneen viikonlopun jälkeen on ihana aloittaa uusi viikko, joka alkoi  mahtavalla treenillä. Tälle viikolle on luvassa lisää treeniä sekä muutaman ystävän kanssa tapaamista. Jossain välissä olisi myös kiva käydä rannalla, kenties viikonloppuna jolloin olisi tarkoitus olla pitkästä aikaan koko perheen voimin viikonloppu kotona.

Aurinkoista ja mukavaa viikon alkua<3!

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kuulumisia hiljaisuuden takaa


Myönnän heti aluksi, että olen ollut patalaiska blogin suhteen kuluvan kuukauden ajan. Voisin jopa keksiä vaikka mitä tekosyitä laiskuuteeni aina mökkireissuista kylpyhuone evakkoon asti. Mutta en taida vedota niihin, vaikka naapuritaloon lapsikatraan ja kassien kanssa joka päivä meneminen vie aikaa ja monesti ollaan kotona parin tunnin peseytymis rumban jälkeen juuri ennen lasten nukkumaan menoa. Myönsin tänään(kin) ystävälleni ihan rehellisesti patalaiskuuteni ja pommitin häntä viestillä jotta pääsin välttämään mökkitavaroiden pakkaamisen sekä asunnon siivoamisen. Asunto tuli jokseekin siivottua, mutta vasta sen jälkeen kun rakas ystäväni piipahti pikaisesti meillä ennen työvuoronsa alkua. Ollaan siis lähdössä torstaina loppuviikoksi mökille ja siitä syystä yritän ajatuksen voimalla saada vaatteet, purkit, ynnämuut vehkeet kasseihin, mutta heikoin tuloksin. Jos sitä sitten huomenna ryhdistäytyisi, jotta torstaiaaamuna Avan korvakontrollin jälkeen päästäisiin huristelemaan metsän keskelle auringosta nauttimaan.

Heinäkuun aikana vallitseva saamattomuus näkyi alku kuusta heikoin salituloksin, mutta eilenkin menin sinne vaikka niskapirulaiseen vihloo jokaisen painon noston jälkeen. Personal trainerin kehoituksesta olisi mentävä ammattihierojalle, jotta saisin niskan kuntoon mutta en tietenkään ole vielä saanut aikaiseksi googlailla mahdollisia hierojia. Ehkä sekin hoituu aikanaan, siihen asti uhmaan käskyjä kuin pahainenkin kolmevuotias ja suuntaan huomenna salille, ennen shoppailua. Bikineitä sovittaessa voin kirota polttavan tunteen niskassa ja illalla voin sitten valittaa kahta kauheammin, ja kuunnella anoppini sanomisia siitä kun menen vaikka ei pitäisi.


Nyt kun kuulumisiin oikein päästiin vauhtiin, niin viikonloppuna vahvistui se että hernepussini saavat väistyä muutaman vuoden päästä silikonien tieltä, sillä en enään kestä olemattomia rusinoitani. Eihän silikonien ottaminen ole sama kuin maidon ostaminen kaupasta, mutta tätä päätöstä olen harkinnut jokaisella solullani pyöreästi kaksi vuotta. Eikä niiden ottaminen ole edes tämän vuoden juttu, mutta sopivan painavan kukkaron tullen suuntaan, kenenkäs muun kuin rakkaan ystäväni kanssa ottamaan osan naisellisuuttani takaisin. En malta odottaa sitä päivää, jolloin voin omistaa taas rinnat, siis sellaiset jotka istuu täydellisesti paitojen kanssa ja joiden kanssa ei tartte kiroilla rintaliivejä pukiessa. Tästä en tietenkään ole puhunut kenellekkään muulle kuin ystävälleni ja tietenkin tuolle Miekkoselle, joten aamukahvin kanssa blogiani lukeva äitini sai sitten tätä kautta tietää tyttärensä palavasta halusta saada silikonit. Ettäs tiedät äiti.

Silikoineista voidaan palata ohimennen mainitsevaani kylppäriremonttiin, joka edistyy todella h-i-t-a-a-s-t-i ja kasvattaa otsalleni suuremman luokan uloketta. Isäni kävi eilen mittaamassa kylpyhuoneemme kosteuden ja ziljoonien ärräpäiden saattelemana, jouduin myöntämään tappioni sillä kylpyhuone kuivuu vielä viikosta-kahteen. Kiva. En haluaisikaan käydä omassa suihkussani kolmenkymmenen asteen hellepäivänä, vaan musta on ihan kiva raahata peppuni naapuritaloon pesulle. Ainut plusa puoli tässä on, jos sellainen pitäisi löytää, niin on se että anoppini pesee meidän pyykit ja viikkaa valmiiksi. Olohuoneen lattialla odottaa kolme kassillista puhtaita, viikattuja vaatteita, jotka mun on pitänyt pari päivää sitten jo laittaa kaappiin. Mutta jos tästäkin suoriutuisin huomenna.


Huomenna allekirjoittaneella on sitten hirvesti tekemistä, mutta lohdutusta huomiseen hulivili päivään tuo mökkireissu missä meinaan tahkoa aurinkoa aamusta iltaan. Mökillä Leo pääsee ensimmäistä kertaa tänä kesänä ulos uimaan. Sunnuntaina kävin Mieheni siskon, Leon ja Leon serkkujen kanssa uimahallissa kiitos ukkosmyräkän joka ei mahdollistanut rannalle menoa. Leo tykkäsi uimisesta (lue:vedessä seisomisesta ja serkkutytön kanssa kilpaan karkuun juoksemisesta!) niin kovin, että uskon järvessä pulikoimisenkin olevan ihan huippu juttu!

Hiljaiselosta johtuen olen aivan unohtanut mainita, että meidän pieni pampula kävelee jo tukea vasten ja kiipeilee rappusia pitkin. Lisäksi tänään, kun selkäni käänsin, oli neiti kiivennyt syöttötuolista pöydälle. Pitäisi ilmeisesti ostaa pienelle vipeltäjälle valjaat ja köyttää se tuoliin ruokailun ajaksi. Onneksi vieressä oli tomera isoveli, joka siskon kavutessa pöydälle sanoo takaisin tuoliin istumaan. Säikähdyksellä selvittiin ja sydän syrjällä odotan millaisia kolhuja neiti saa vielä aikaiseksi. Leo kun oli Avan ikäisenä rauhallinen tutkija, joka ei kiirehtinyt eikä kolaroinut päätään, kun taas Ava menee sinne minne ei pääsisikään ja tulee monesti pääedellä alas.

Näihin kuulumisin on hyvä lopettaa ja painua unille, jotta huominen päivä menisi virkeämmin ja touhukkaammin. Toivossa on hyvä elää. Mökkireissu mielessä unille käyn. Kauniita unia<3!